Myrskyjä ja myötätuulta

Kuten jokainen pelaaja, myös jenkkifutaaja elää omanlaistaan suhdetta lajin kanssa. Jokaisella on omat tavoitteensa ja tunteensa mukana henkilökohtaisista ominaisuuksista ja tilanteesta riippuen. Oma suhteeni tähän lajiin on ollut aina tiivis ja vahva. Se on tosin kehittynyt ja muuttunut vuosien varrella.

Aluksi kaikki oli ihanaa ja vaaleanpunaisin jenkkifutissilmin katsoin sekä punttisalia, juoksusuoraa että tekonurmea. Kaikki oli ihanaa ja huoletonta. Vaikka uudet asiat jännittivät ja haastoivat sekä ruumista että päätä, otin ne vastaan ilolla. Välillä kaikki tuntui liian vaikealta, mutta tieto lisääntyi hiljalleen ja se auttoi kasvamaan ja kehittymään. Valmentajat seurassa, tekniikkaleireillä ja koulutuksissa kertoivat miten tän lajin kanssa tulisi olla ja toimia. Pelikaverit auttoivat niin fyysisessä kuin taktisessakin kehittymisessä. Imin kaiken tiedon ja sovelsin sitä myös oheistreeniin. Oheistreeneistä en lintsannut edes lomilla. Kiersin punttisaleja ulkomailla. Selvitin etukäteen myös pyörän vuokrauspaikat ja kulutin lenkkitossuja rannalla. Mökillä hakkasin puita välillä oikealla kädellä välillä vasemmalla, ettei tule toispuoleista treeniä. Pääsin kentälle pelaamaan ja sain onnistumisen kokemuksia ja iloa.

Matkan varrella vedettiin mattoa jalkojen alta. Tuli loukkaantumisia. Menetin muun muassa kierukoita ja lihassäikeitä pala kerrallaan. Olin niistä vihainen. Olin surullinen ja pettynyt myös. Teki mieli vetää ovi perässä kiinni ja luovuttaa. Tuntui, että petin myös pelikaverit. Side lajiin oli kuitenkin vahva ja joka kerralla kiukku kesti vähemmän aikaa. Tajusin, että ei se ole lajin vika. Itse en antanut armoa itselleni, koska halusin täyttää kaikki ne vaatimukset, mitä olin asettanut. Raja yliyrittämisen ja riittävän punnerruksen välillä on häilyvä. En ole sitä vieläkään löytänyt. Jokaiselle urheilijalle ne myrskyt on arkipäivää.

Vuodet on muuttanut suhtautumista. Vaaleanpunaiset lasit on lentänyt taka-alalle ja suhtautuminen on muuttunut realistisemmaksi, mutta vahvemmaksi. Tälläkin hetkellä tiedän, että työtä riittää, eikä se lopu niin kauan kun lajin parissa työskentelee. Kunnioitan lajia vieläkin niin paljon, että etsin lomilla punttisalit ja mökillä lumikolan tai hiihtoladut. Mutta arvostan päivä päivältä enemmän sitä, mitä olen lajilta saanut. Se on kasvattanut ihmisenä ja pelaajana. Se on opettanut nöyryyttä ja työn tekoa. Se on rikastuttanut elämää ihanilla ihmisillä, joista osa säilyy tulevaisuudessakin. Se on opettanut yhteistyötä ja erilaisuuden sietämistä. Lajin kautta olen oppinut koordinoimaan liikkeitäni ja hallitsemaan lihaksistoani paremmin. Aikaisemmin mietin, mitä ihmettä teen, kun joskus joudun tästä kaikesta luopumaan. Sekin on selkiytynyt vuosien myötä kuin itsestään. Kaikki säilyy muistoissa niiden ihanien ihmisten kautta, jotka elämääni ovat jääneet.

<3

#9

Treenileiriä Tuusulassa

Nyt kolisi hampaat...

Vietettiin nimittäin huikea leiripäivä, mutta aavistuksen viileissä olosuhteissa.

Viime sunnuntaina GS Demonsin naiset uhmasivat takatalvea ja sään jumalia leireilemällä Tuusulan Urheilukeskuksen lämmitetyllä tekonurmikentällä. Varmasti tilaisuutta aikanaan suunnitellessa kaikilla oli mielessä, että kevät on tässä vaiheessa jo varsin pitkällä ja kentällä pitää ennemmin varoa kevään ensimmäisten auringonsäteiden polttavaa vaikutusta, kuin hampaiden lohkeamista kylmyydestä kalistessa.

Onni onnettomuudessa oli se, että lopulta sunnuntaiksi saatiin kuitenkin suhteellisen lämmin keli, ainakin verrattuna edelliseen viikkoon. Treenit vedettiin pääosin plussa-asteilla, mutta kyllä siinä jokainen sai töitä tehdä, että lihakset pysyivät lämpimänä. Lämmin mehu maistui taivaalliselta aamutreenin jälkeen.

Leirillä vedettiin kaksi tehokasta treeniä normaalilla kaavalla. Ensimmäisessä treenissä alkulämppien jälkeen aikaa oli käytettävissä ruhtinaalliset 2 h nurmella ja indien ja teamin lisäksi katsottiin jo läpi hieman mm. spessumuotoja. Pientä säätöä oli havaittavissa, mutta täytyy sanoa, että olemme kyllä  varsin hyvässä kuosissa ajatellen sitä, että kauden alkuun on enää 7 viikkoa. 

Pientä säätöä team-sessiossa

Rosteri on edelleen, rankan talvikauden jälkeen ilahduttavan leveä ja osaamista löytyy pallon molemmin puolin. Hirvittävä määrä uutta asiaa on tullut kuluneiden kuukausien aikana uuden valmennuksen myötä sekä uusille, että vanhoille pelaajille ja näitä asioita sitten kerrattiinkin kahden treenin välissä pidetyissä luokkahuonesessioissa.

Hyökkäyksen huddlea harjoiteltiin ihan näytelmälavalla asti, mutta  JoJolle tiedoksi, kukaan ei törmännyt flyygeliin. Vaikuttaa siltä, että väkeä ”kokkouksessa”  on kuin pipoa ja jos joskus päästään pelaamaan kotimaassakin 11 vs. 11, niin sitten siitä vasta soppa syntyykin. No, harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa.

Puolustuksen pelikirjapalaverissa uusille pelaajille tuli esiin erikoisia käsitteitä, kuten esim. vihreän miehen materialisoituminen A-aukkoon ja meteoriitin tipahtaminen hasheille ja sen sellaista muuta olennaisen tärkeää. Joka tapauksessa, ongelmanratkaisukykyä harjoiteltiin paperilta ja mitä jos-kysymyksiä oli yllättävän vähän. Ollaanko me opittu myös ”pelaamaan jefua” talven aikana?

"Hei mut anteeks, mitä JOS meteoriitti kuitenkin putoaa..."

Iltapäivän treeni olikin sitten hieman lyhyempi, mutta sitäkin tehokkaampi. Väkeä ei enää ollutkaan kuin pipoa ja esim. meidän noin kolmisen kiloa painava, hieman matalamittainen RB:mme pääsi näyttämään vakuuttavaa linjapelaamistaan, kun varsinainen guard niisti nenäänsä  kentän laidalla. Tulipahan todistettua, että jos asenne on kunnossa ja sisua on, niin silloin löytyy voimaakin. Siinä vaiheessa tosin kun JoJo seisoo dummyna pleksit päässä ja toppahousut jalassa, niin tulee mieleen, että ottaisko kovaa vai vähän hiljempaa.

Kaiken kaikkiaan, leiri oli antoisa ja erittäin hyödyllinen. Joukkueessa on erinomainen yhteishenki ja töitä tehdään kurinalaisesti kaikesta pienestä vitsistä huolimatta. Selvästi huomaa, että kausi 2013 alkaa lähestyä. Ilmeet alkaa olla aika keskittyneitä ja tekemisestä paistaa tietty totisuus. Tällaiset leirit ovat oiva mahdollisuus saada toistoja toiston perään ja sitä kautta rakentaa sekä kuntoa, että henkistä kestävyyttää tulevia koitoksia varten.

Kiitos joukkueen valmennukselle ja johdolle tästä mahdollisuudesta!

- Karkki

Maajoukkue-ehdokkaat nimetty!

Sunnuntaina oli vilkas jefupäivä. Ensin GS Demons vietti onnistuneen leiripäivän Tuusulassa (josta raporttia tulossa myöhemmin) ja illalla julkaistiin lista pelaajista jotka tulevat osallistumaan maajoukkueen karsintaleirille vajaan viiden viikon kuluttua. Pelaajat ovat seurajoukkueiden valmentajien ehdottamia, ja GS:stä maajoukkuepaikkaa pääsee tavoittelemaan 17 pelaajaa! Karsintaleiri järjestetään 27.-28.4., josta projekti jatkuu kohti MM-kisojen starttia...

Lisäluettavaa: 

Naisten maajoukkue lajiliiton sivuilla

MM-kisojen viralliset sivut 

Harjoitusleirillä Etelä-Afrikassa

Olin ehtinyt treenaamaan Demoneiden rivissä 4 kuukautta, kun lähdin opiskelemaan personal traineriksi Etelä-Afrikkaan Potchefstroomiin.  Loikka maailman toiselle puolelle, irti vakuutusyhtiöjuristin päivätyöstä, täysin erilaisten asioiden pariin oli iso. Kaiken muun muutoksen lisäksi pelkäsin kovin, miten vasta löytämäni lajin kanssa käy, kun joudun olemaan joukkueen harjoituksista 2,5 kuukautta pois. Valmentajien ja joukkuekavereiden kannustus auttoi kuitenkin tekemään (oikean) päätöksen ja 7.1.2013 kone nousi Helsinki-Vantaalta, määränpäänään Johannesburg.

Afrikkalaista maisemaa

Potchefstroom on harjoitusleiripaikkana tuttu etenkin monille yleisurheilijoille ja kentällä pääsikin treenaamaan vahvasti arvokisatasoisessa seurassa. Myös Suomesta oli paikalla SM-. EM-, MM- ja olympiatason urheilijoita ja minulle kurssi oli muiden hyötyjen lisäksi aivan loistava tilaisuus päästä näkemään, minkälaista ammattilais- tai puoliammattilaisurheilijan elämä oikeasti on.  Toisaalta se on äärettömän kurinalaista ja toisaalta taas ainakin minulle, jokapaikassa touhottavalle multitaskaajalle äärettömän rentouttavaa: Ruokaa,  treenit, koulua, ruokaa, koulua, treenit, rentoutumista, ruokaa, nukkumaan. Minä ehdin leirin aikana toki myös juhlimaan, mutta kyllä viikoittainen treenimäärä tuplaantui normaaliin verrattuna ja nukkumaankin ehdin paljon enemmän.

Treeniolosuhteita

Treenit pidin mahdollisimman monipuolisina; treenasin paljonpaljonpaljon muutakin kuin omaa lajia, mutta jokaisessa treenissä pidin kuitenkin mielessä tavoitteen;  mitä tässä treenissä on sellaista, joka hyödyttää sen tavoitteen saavuttamisessa? Kävin välillä lenkillä pallo kainalossa, juoksentelin kuvioita itsekseni kentällä ja väistelin valotolppia. Seurasin valmennuksen saliohjelmaa, mutta ehdin tekemään kuntosalilla muutakin.  Osallistuin joka ikiseen yhteiseen aamutreeniin, demotreeniin, kuntotestiin, you name it.  En ole kestävyysurheilija ja  cooperin tulosta en aio kertoa, mutta juoksin sen kuitenkin, samana päivänä polkupyöräergometritestin, UKK-kävelytestin ja lihaskuntotestin kanssa. Pelasin maahockeytä, loikin aitoja yleisurheilijoiden kanssa ja koitin imeä tietoa siitä, miten vaikkapa heittäjät ja loikkaajat treenaavat räjähtävyyttä.  Opettelin seisomaan päälläni, koska tajusin sen vahvistavan niskan ja kaulan lihaksia, joita tulen epäilemättä tarvitsemaan J  Viimeisenä perjantaina löysin itseni nyrkkeilysalilta, jossa pääsin ”kehään” ammattilaisnyrkkeilijän kanssa.  ”Ei saa vieraantua kontaktista ja iskuista” –oli kyseisen treenin johtoajatus. Treenin jälkeen kerroin pelaavani amerikkalaista jalkapalloa. Are you a linebacker? –se kysyi. Jepjep  J (normaali reaktio on katse päästä varpaisiin ja takaisin, eli n. 159cm:n matka)

Aina ei viitsinyt mennä salille huhkimaan, kun ulkona paistoi aurinko J

Se, mikä treenistä jäi enimmäkseen puuttumaan, oli kontaktitreeni ja harmittelin, että keksin vasta loppuvaiheessa, että olisi saattanut olla varsin hyödyllistä lyöttäytyä rugbyporukoiden treeneihin.

Etelä-Afrikassa Rugby on toinen uskonto ja vaikka jalkapallon ja rugbyn välille koitetaan monesti rakentaa vastakkainasettelua, sai tällä lajilla siellä kuitenkin yleensä yllättävääkin respectiä. Yleensä uusien tuttavuuksien vuorosanat olivat suurin piirtein seuraavat:  Mistä sä olet? Ai Suomesta, onko se Euroopassa? Mikä sun laji on? Mikä? Oikeesti? Ihan oikeesti? So cool! Kerroin ylpeänä paikallisille (ja suomalaisille), että naiset pelaavat MM-kisat ensi kesänä Suomessa.  Myös YLE kävi paikan päällä ja pääsin yhdessä muutaman muun kanssa juttelemaan Heneliuksen Inkan kanssa TV-kameran edessä.  Totta kai kerroin myös kameralle, mikä mun lajini on.

Liityin demoneiden riveihin siis syksyllä. Lajitaustaa oli ennestään niin joukkue- kuin yksilölajeistakin ja jenkkifutis tuntui heti kovin omalta. Saman tien mulle oli myös selvää, että a. haluan pelata oman paikkani niin hyvin kuin mahdollista b. haluan olla mukana voittamassa Suomen mestaruutta GS:n kanssa ja c. haluan päästä edustamaan Suomea kotikisoissa. Tiesin, että tavoitteista etenkin viimeinen on rookielle tiukka ja olen myös saanut muutaman yllättyneen hymyn kun olen siitä maininnut. Mutta; kuka muhun uskoo jos en minä itse? Ei ”näin vanhana” ole mitään järkeä aloittaa tällaista lajia, jos tavoitteet eivät ole korkealla. Ensimmäistä kertaa treenaan siis jotain lajia tosissani.  Ja kyllä, olin aika onnellinen, kun karsintaleirikutsu tavoitti minut Potchissa. Nyt olen takaisin Suomessa ja tänään pääsen piiiitkästä aikaa kolistelemaan joukkueen kanssa!

Anu R

Napsu koti kesää

Niin se aika vain vierähtää. Kesän ensimmäiseen matsiin on aikaa hieman päälle kaksi kuukautta. Lumihanget ovat vielä varsin paksut ja pakkanen kutittaa korvia, mutta viime viikonloppuna käännettiin katseet monin tavoin kohti kesää.

Viikonloppuna Helsingin messukeskuksessa järjestettiin Ball Sports messut, jossa SAJL oli mukana esittelemässä rakasta lajiamme ja tietysti promoamassa kesän MM-kisoja. Mukana oli myös melkoinen joukko naisjenkkifutareita. Perjantaina käveltiin kaiman kanssa messuhallia ympäri ja jakelemassa MM-kisojen flyereita. Flyereiden jakamisen välissä pidettiin Kellun kanssa pienet messuolympialaiset, jotka hävisin ihan raa'asti 0-4. Onneksi pääsin hukuttamaan loputtoman pettymykseni golfrangelle. Golfväline-esittelijän ilme oli näkemisen arvoinen kun kaksi jenkkifutaria tuli testaamaan mailoja. Meillä puolestamme oli pokassa pitelemistä kun esittelijä tarjosi meille ensin jotain naisten löysiä grafiittivartisia mailoja. Itsepintaisesti otin kuitenkin käteeni stiff -vartisen mailan taotulla lavalla ja menin lyömään, esittelijän jäädessä tuumimaan, että ei onnistu tolla mailalla. Onnistuin yli esittelijän oletusten. Muutaman lyönnin jälkeen oli minulla ja kaimallani oikeanlaiset mailat kädessä. Mainittakoon ettei kummallakaan ollut naisten löysää grafiittivartta. :) Esittelijäkin sai testisession jälkeen MM-kisojen flyerin käteen ja iloisen toivotuksen tulla katsomaan MM-kisoja vantaalle.

Pitkästä aikaa golfmaila kädessä. Ei mikään ladyflex :)

Lauantaina ohjelmassa oli kaksi puolen tunnin demoa messukeskukseen rakennetulla pienellä kentällä. Noin kymmenen hengen voimin koitimme lyhyessä ajassa näyttää yleisölle mitä kaikkea jenkkifutis on. Tuskin saimme lajin syvintä olemusta tuotua esille, mutta ainakin himpun verran näkyvyyttä. Kentän laidalla oli ihan kivasti uteliaita silmäpareja ihmettelemässä, että "Pelaako naisetkin jenkkifutista?". Demojen jälkeen muutamat meistä joutuivat "suuren yleisön" eteen haastateltavaksi. Haastattelutilanne on aina yhtä kutkuttava ja aina tuntuu, ettei saa mitään viisasta suustaan ulos.



Hakkaraisen siskokset piinapenkissä.

Demojen välinen aika käveltiin porukalla pitkin messuja ja jaeltiin flyereita. Itse en jaksanut ottaa kamoja pois, vaan käppäilin harttarit päällä. Harttarit päällä käveleminen sai aikaan melkoisen tuijotusefektin. Useat messuvieraat jäivät oikein perään tuijottamaan ja ihmettelemään. Eräs seurue ei meinannut millään saada silmiään irti ja leukojen kerääminen lattialta vei heillä jonkin aikaa.


Messuilla promoamassa ja herättämässä ihmetystä.


Messuilta suoraan kohti Pallomyllyä ja kevään ensimmäistä harkkamatsia. Saimme vastukseksi Bouncersin naiset Mikkelistä. Oli iloinen yllätys nähdä heidän rosterinsa kasvaneen selvästi viime kesästä. Etelä-Savossa tehdään selvästi hyvää työtä jenkkifutiksen saralla.

Melkoinen määrä mimmejä.

Pukukopissa oli aistittavissa pienoista jännitystä ja hermostuneisuutta. Muutamalla rookiella varmasti jäi edellisen yön unet nukkumatta. Monelle kyseessä oli ihka ensimmäinen kerta pelipaita päällä. Kyllä se vaan näin vanhaa kettuakin vähän kutitteli mahanpohjasta. Koko poppoo onnistui kuitenkin selättämään jännityksen ja kentällä nähtiin kunnon tason nosto verrattuna edellisiin treeneihin. Harkkamatsi pelattiin niin, että vuoronperään hyökättiin 10 downia, joten mitään tuloksia ei matsista ole olemassa. Juoksuhyökkäys sujui alusta lähtien hienosti ja heittohyökkäyskin alkoi sujua loppua kohden. Tästä on hyvä ponnistaa kohti kesää.

Omaan suoritukseen en ole täysin tyytyväinen. Vuosi poissa hyökkäyksestä ja vanhat tutut virheet palaavat kummasti suoritukseen. Ensimmäinen askel virheiden korjaamiseen on, tottakai, niiden tiedostaminen ja eilinen lisäsi tietoisuuttani kummasti. Harkkamatsi on tietysti loistava tilaisuus näiden virheiden esiin tuomiseen, koska treeneissä harvoin saadaan aikaan noin autenttista pelitilannetta. Nyt täytyy vain kaivaa aivojen kovalevyltä hieman pölyyntymään päässeet tiedostot "näin juokset ja blokkaat matalammalla", sekä "heittosuojauksen alkeet". Ei se puolustuskaan niin hyvin mennyt, ettei sitä tarvisi kaivella muistin syövereistä, mutta ne tiedostot on vaan vähemmän pölyssä.

Kesä tulee kovaa vauhtia, mutta ensi viikon allekirjoittanut viettää Itävallan alpeilla extreme reisitreenin merkeissä. Useamman kilometrin mittaiset rinteet saavat varmasti reenatutkin reidet hapoille.

Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille toivotellen,
Sellu

P.S. Maajoukkueen karsintaleirille aikaa vajaa 7 viikkoa.

MM 2013

Kesän MM-kisojen nettisivut on avattu osoitteessa: wwc2013.com. Kisoista voi tykätä myös Facebookissa! Stay tuned!

Otteluohjelma bongattu!

Elämäntapani

”Se ol vuonna 2008 kun mää läksin Heltsinkii ja aloi pellaamaa ameeriikkalaista jalakapalloo!” Joskus kuvittelen itseni kiikkustuoliin, jossa harmaatukkaisena mummona kerron lapsille ja aikuisille elämäni käännekohdista. Tarina alkaa aina samalla tavalla, muutosta pääkaupunkiin. Heti sen jälkeen kerron, miten löysin oman paikkani maailmassa.

22-vuotiaana naisenalkuna muutin Helsinkiin opiskelemaan konetekniikkaa. Silmät suurena katselin ”suurta maailmaa” ja ihailin ihmisvilinää. Olin kuin Teuvo Hakkarainen konsanaan: ”Käänny siitä kirkonkylältä oikkeelle ni oot perillä.” Minulle siirtolapuutarhat olivat hökkelikyliä ja eksyminen Helsinkiin arkipäivää. Olin muuttanut isolle kirkonkylälle.

Olen aina urheillut. Ala-asteelta asti olin se poikamainen hiirenhäntätyttö, joka ei antanut periksi poikien seassa. Urheilutaustani käsittää suurin piirtein kaiken, mitä Viitasaarella voi harrastaa. Jalkapalloa, lentopalloa, kaukalopalloa ja voimannostoa. Ensimmäinen ajatukseni Helsinkiin muuttaessa olikin: ”Mitähä sitä alakais harrastammaan?” Etsin paikkaani eri palloilulajien parista, kunnes tutustuin ensimmäiseen stadilaiseen. Hän oli cheerleader ja vinkkasi minut jenkkifutiksen pariin.

Ensinnäkään en tiennyt, että cheerleadingia voi harrastaa kilpatasolla – ja kuinka hyvä Suomi on siinä. Enkä myöskään ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että amerikkalaista jalkapalloa pelataan Suomessa naisten voimin. Uteliaana menin kuitenkin katsomaan jefutreenejä ja siitä hetkestä asti olen ollut tämän lajin lumoissa.

Down, set, HUT! Siitä se alkoi.

Se intohimon määrä, minkä huomasin ihmisissä, sai minut jäämään tämän lajiin pariin. Pelaajat ovat tosissaan, treeneistä ei todellakaan olla pois, saatika peleistä. Innostuin. Löysin lajin, jossa haastaa itseni. Lajin, joka oli niin erilainen kuin mihin olin tottunut. Joka päivä opin uutta, enkä usko, että koskaan tulen valmiiksi.

Oli ensimmäinen kesä. Olin vielä arka pieni Konna, Rimpulaksi kutsuttu. Ensimmäinen pelini oli alkamassa 15 minuutin kuluttua. Velodromin kuumankosteassa pukukopissa valmentaja piirsi vielä viimeisiä kuvioita taululle. Yhtäkkiä paniikki: onko minulla kaikki kamat päällä? Mokaanko ja millaisilla tavoilla? Eikö tuo yksi laita ollenkaan alushousuja?

Jalkani tutisivat. Hikikarpalot laskeutuivat otsaltani valmentajan selittäessä pelinkulkua. Kohta se alkaa, kohta minun on etsittävä se Konna itsestäni, joka ei pojillekaan antanut periksi. Taisin löytää sen, sillä ensimmäisen pelin jälkeen minuun pistettiin jefupiikki. Tästä lajista en luovu koskaan.

Elämänrytmini muuttui. Jokainen päivä lähti käyntiin ajatuksella: ”Kuinka saan itsestäni vielä paremman?” Tieni omakustanneammattiurheilijan titteliin oli alkanut.

Olemme marginaalilajin naisurheilijoita, joilla pumppaa sisukkaat jefusydämet. Jenkkifutiksen tuoma innostus, treenaaminen ja treeneissä käyminen vaikuttaa jokaiseen arki- ja pyhäpäivääni. Suunnittelen viikkoni laji- ja punttitreenien mukaiseksi. Mutta aikaa on rajoitettu määrä, sillä töitäkin on tehtävä.
Omat työpaikkani ovat onneksi sallineet treeneissä käymisen ja mahdollisuuden kesäisiin peliviikonloppuihin. Olen ajanut taksia Helsingin yössä ja pysäyttänyt taksimittarin treenien ajaksi.

Harjoitusten jälkeen vaihdoin treenikamat taas taksikuskin univormuun ja jatkoin vuoroa. Nykyisenkin työpaikkani päivät venyvät toisinaan jopa 16 tunnin mittaiseksi, jolloin tätä pientä ammattiurheilijaa koetellaan. Välillä unelmoin elämästä, jolloin saisi vain urheilla ja tehdä sitä rakastamaansa lajia täysillä, ilman mitään muita häiriötekijöitä.

Voin kuitenkin ilokseni huomata, kuinka tämän lajin tuoma viehätys ja voima saavat jokaisesta päivästäni mielenkiintoisen ja haasteellisen. Koettelen välillä itseni fyysisyyden rajamaille ja puristan itsestäni vielä pari pykälää lisää. Sitä endorfiinin ja adrenaliinin yliannostusta, jonka saan pelatessani tätä lajia, en vaihtaisi mihinkään. Urheilu on parasta huumetta, niinhän sitä sanotaan. Vaikka henkiset ja fyysiset voimat ovatkin lopussa, katselen kuitenkin maailmaa jenkkifutiksen muotoisten lasien takaa.

Amerikkalaista jalkapalloa harrastavat ihmiset ovat yhtä suurta perhettäni, joiden kanssa jaan iloni ja suruni. Olen saanut tämän lajin parista rakkaita ystäviä, tuttuja sekä kontakteja moniin paikkoihin. Jenkkifutiksen tuoma tuttavapiiri on saanut Helsingin tuntumaan siltä omalta kodilta ja omalta kirkonkylältä. Olen etuoikeutettu tätä lajia harrastaessani. Tämä on ja tulee olemaan elämäntapani.

- Konna