”Se ol vuonna 2008 kun mää läksin Heltsinkii ja aloi pellaamaa ameeriikkalaista jalakapalloo!” Joskus kuvittelen itseni kiikkustuoliin, jossa harmaatukkaisena mummona kerron lapsille ja aikuisille elämäni käännekohdista. Tarina alkaa aina samalla tavalla, muutosta pääkaupunkiin. Heti sen jälkeen kerron, miten löysin oman paikkani maailmassa.
22-vuotiaana naisenalkuna muutin Helsinkiin opiskelemaan konetekniikkaa. Silmät suurena katselin ”suurta maailmaa” ja ihailin ihmisvilinää. Olin kuin Teuvo Hakkarainen konsanaan: ”Käänny siitä kirkonkylältä oikkeelle ni oot perillä.” Minulle siirtolapuutarhat olivat hökkelikyliä ja eksyminen Helsinkiin arkipäivää. Olin muuttanut isolle kirkonkylälle.
Olen aina urheillut. Ala-asteelta asti olin se poikamainen hiirenhäntätyttö, joka ei antanut periksi poikien seassa. Urheilutaustani käsittää suurin piirtein kaiken, mitä Viitasaarella voi harrastaa. Jalkapalloa, lentopalloa, kaukalopalloa ja voimannostoa. Ensimmäinen ajatukseni Helsinkiin muuttaessa olikin: ”Mitähä sitä alakais harrastammaan?” Etsin paikkaani eri palloilulajien parista, kunnes tutustuin ensimmäiseen stadilaiseen. Hän oli cheerleader ja vinkkasi minut jenkkifutiksen pariin.
Ensinnäkään en tiennyt, että cheerleadingia voi harrastaa kilpatasolla – ja kuinka hyvä Suomi on siinä. Enkä myöskään ikinä olisi tullut ajatelleeksi, että amerikkalaista jalkapalloa pelataan Suomessa naisten voimin. Uteliaana menin kuitenkin katsomaan jefutreenejä ja siitä hetkestä asti olen ollut tämän lajin lumoissa.
Down, set, HUT! Siitä se alkoi.
Se intohimon määrä, minkä huomasin ihmisissä, sai minut jäämään tämän lajiin pariin. Pelaajat ovat tosissaan, treeneistä ei todellakaan olla pois, saatika peleistä. Innostuin. Löysin lajin, jossa haastaa itseni. Lajin, joka oli niin erilainen kuin mihin olin tottunut. Joka päivä opin uutta, enkä usko, että koskaan tulen valmiiksi.
Oli ensimmäinen kesä. Olin vielä arka pieni Konna, Rimpulaksi kutsuttu. Ensimmäinen pelini oli alkamassa 15 minuutin kuluttua. Velodromin kuumankosteassa pukukopissa valmentaja piirsi vielä viimeisiä kuvioita taululle. Yhtäkkiä paniikki: onko minulla kaikki kamat päällä? Mokaanko ja millaisilla tavoilla? Eikö tuo yksi laita ollenkaan alushousuja?
Jalkani tutisivat. Hikikarpalot laskeutuivat otsaltani valmentajan selittäessä pelinkulkua. Kohta se alkaa, kohta minun on etsittävä se Konna itsestäni, joka ei pojillekaan antanut periksi. Taisin löytää sen, sillä ensimmäisen pelin jälkeen minuun pistettiin jefupiikki. Tästä lajista en luovu koskaan.
Elämänrytmini muuttui. Jokainen päivä lähti käyntiin ajatuksella: ”Kuinka saan itsestäni vielä paremman?” Tieni omakustanneammattiurheilijan titteliin oli alkanut.
Olemme marginaalilajin naisurheilijoita, joilla pumppaa sisukkaat jefusydämet. Jenkkifutiksen tuoma innostus, treenaaminen ja treeneissä käyminen vaikuttaa jokaiseen arki- ja pyhäpäivääni. Suunnittelen viikkoni laji- ja punttitreenien mukaiseksi. Mutta aikaa on rajoitettu määrä, sillä töitäkin on tehtävä.
Omat työpaikkani ovat onneksi sallineet treeneissä käymisen ja mahdollisuuden kesäisiin peliviikonloppuihin. Olen ajanut taksia Helsingin yössä ja pysäyttänyt taksimittarin treenien ajaksi.
Harjoitusten jälkeen vaihdoin treenikamat taas taksikuskin univormuun ja jatkoin vuoroa. Nykyisenkin työpaikkani päivät venyvät toisinaan jopa 16 tunnin mittaiseksi, jolloin tätä pientä ammattiurheilijaa koetellaan. Välillä unelmoin elämästä, jolloin saisi vain urheilla ja tehdä sitä rakastamaansa lajia täysillä, ilman mitään muita häiriötekijöitä.
Voin kuitenkin ilokseni huomata, kuinka tämän lajin tuoma viehätys ja voima saavat jokaisesta päivästäni mielenkiintoisen ja haasteellisen. Koettelen välillä itseni fyysisyyden rajamaille ja puristan itsestäni vielä pari pykälää lisää. Sitä endorfiinin ja adrenaliinin yliannostusta, jonka saan pelatessani tätä lajia, en vaihtaisi mihinkään. Urheilu on parasta huumetta, niinhän sitä sanotaan. Vaikka henkiset ja fyysiset voimat ovatkin lopussa, katselen kuitenkin maailmaa jenkkifutiksen muotoisten lasien takaa.
Amerikkalaista jalkapalloa harrastavat ihmiset ovat yhtä suurta perhettäni, joiden kanssa jaan iloni ja suruni. Olen saanut tämän lajin parista rakkaita ystäviä, tuttuja sekä kontakteja moniin paikkoihin. Jenkkifutiksen tuoma tuttavapiiri on saanut Helsingin tuntumaan siltä omalta kodilta ja omalta kirkonkylältä. Olen etuoikeutettu tätä lajia harrastaessani. Tämä on ja tulee olemaan elämäntapani.
- Konna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti