tiistai 19. maaliskuuta 2013

Harjoitusleirillä Etelä-Afrikassa

Olin ehtinyt treenaamaan Demoneiden rivissä 4 kuukautta, kun lähdin opiskelemaan personal traineriksi Etelä-Afrikkaan Potchefstroomiin.  Loikka maailman toiselle puolelle, irti vakuutusyhtiöjuristin päivätyöstä, täysin erilaisten asioiden pariin oli iso. Kaiken muun muutoksen lisäksi pelkäsin kovin, miten vasta löytämäni lajin kanssa käy, kun joudun olemaan joukkueen harjoituksista 2,5 kuukautta pois. Valmentajien ja joukkuekavereiden kannustus auttoi kuitenkin tekemään (oikean) päätöksen ja 7.1.2013 kone nousi Helsinki-Vantaalta, määränpäänään Johannesburg.

Afrikkalaista maisemaa

Potchefstroom on harjoitusleiripaikkana tuttu etenkin monille yleisurheilijoille ja kentällä pääsikin treenaamaan vahvasti arvokisatasoisessa seurassa. Myös Suomesta oli paikalla SM-. EM-, MM- ja olympiatason urheilijoita ja minulle kurssi oli muiden hyötyjen lisäksi aivan loistava tilaisuus päästä näkemään, minkälaista ammattilais- tai puoliammattilaisurheilijan elämä oikeasti on.  Toisaalta se on äärettömän kurinalaista ja toisaalta taas ainakin minulle, jokapaikassa touhottavalle multitaskaajalle äärettömän rentouttavaa: Ruokaa,  treenit, koulua, ruokaa, koulua, treenit, rentoutumista, ruokaa, nukkumaan. Minä ehdin leirin aikana toki myös juhlimaan, mutta kyllä viikoittainen treenimäärä tuplaantui normaaliin verrattuna ja nukkumaankin ehdin paljon enemmän.

Treeniolosuhteita

Treenit pidin mahdollisimman monipuolisina; treenasin paljonpaljonpaljon muutakin kuin omaa lajia, mutta jokaisessa treenissä pidin kuitenkin mielessä tavoitteen;  mitä tässä treenissä on sellaista, joka hyödyttää sen tavoitteen saavuttamisessa? Kävin välillä lenkillä pallo kainalossa, juoksentelin kuvioita itsekseni kentällä ja väistelin valotolppia. Seurasin valmennuksen saliohjelmaa, mutta ehdin tekemään kuntosalilla muutakin.  Osallistuin joka ikiseen yhteiseen aamutreeniin, demotreeniin, kuntotestiin, you name it.  En ole kestävyysurheilija ja  cooperin tulosta en aio kertoa, mutta juoksin sen kuitenkin, samana päivänä polkupyöräergometritestin, UKK-kävelytestin ja lihaskuntotestin kanssa. Pelasin maahockeytä, loikin aitoja yleisurheilijoiden kanssa ja koitin imeä tietoa siitä, miten vaikkapa heittäjät ja loikkaajat treenaavat räjähtävyyttä.  Opettelin seisomaan päälläni, koska tajusin sen vahvistavan niskan ja kaulan lihaksia, joita tulen epäilemättä tarvitsemaan J  Viimeisenä perjantaina löysin itseni nyrkkeilysalilta, jossa pääsin ”kehään” ammattilaisnyrkkeilijän kanssa.  ”Ei saa vieraantua kontaktista ja iskuista” –oli kyseisen treenin johtoajatus. Treenin jälkeen kerroin pelaavani amerikkalaista jalkapalloa. Are you a linebacker? –se kysyi. Jepjep  J (normaali reaktio on katse päästä varpaisiin ja takaisin, eli n. 159cm:n matka)





Aina ei viitsinyt mennä salille huhkimaan, kun ulkona paistoi aurinko J


Se, mikä treenistä jäi enimmäkseen puuttumaan, oli kontaktitreeni ja harmittelin, että keksin vasta loppuvaiheessa, että olisi saattanut olla varsin hyödyllistä lyöttäytyä rugbyporukoiden treeneihin.

Etelä-Afrikassa Rugby on toinen uskonto ja vaikka jalkapallon ja rugbyn välille koitetaan monesti rakentaa vastakkainasettelua, sai tällä lajilla siellä kuitenkin yleensä yllättävääkin respectiä. Yleensä uusien tuttavuuksien vuorosanat olivat suurin piirtein seuraavat:  Mistä sä olet? Ai Suomesta, onko se Euroopassa? Mikä sun laji on? Mikä? Oikeesti? Ihan oikeesti? So cool! Kerroin ylpeänä paikallisille (ja suomalaisille), että naiset pelaavat MM-kisat ensi kesänä Suomessa.  Myös YLE kävi paikan päällä ja pääsin yhdessä muutaman muun kanssa juttelemaan Heneliuksen Inkan kanssa TV-kameran edessä.  Totta kai kerroin myös kameralle, mikä mun lajini on.

Liityin demoneiden riveihin siis syksyllä. Lajitaustaa oli ennestään niin joukkue- kuin yksilölajeistakin ja jenkkifutis tuntui heti kovin omalta. Saman tien mulle oli myös selvää, että a. haluan pelata oman paikkani niin hyvin kuin mahdollista b. haluan olla mukana voittamassa Suomen mestaruutta GS:n kanssa ja c. haluan päästä edustamaan Suomea kotikisoissa. Tiesin, että tavoitteista etenkin viimeinen on rookielle tiukka ja olen myös saanut muutaman yllättyneen hymyn kun olen siitä maininnut. Mutta; kuka muhun uskoo jos en minä itse? Ei ”näin vanhana” ole mitään järkeä aloittaa tällaista lajia, jos tavoitteet eivät ole korkealla. Ensimmäistä kertaa treenaan siis jotain lajia tosissani.  Ja kyllä, olin aika onnellinen, kun karsintaleirikutsu tavoitti minut Potchissa. Nyt olen takaisin Suomessa ja tänään pääsen piiiitkästä aikaa kolistelemaan joukkueen kanssa!

Anu R

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti