Aluksi kaikki oli ihanaa ja vaaleanpunaisin jenkkifutissilmin katsoin sekä punttisalia, juoksusuoraa että tekonurmea. Kaikki oli ihanaa ja huoletonta. Vaikka uudet asiat jännittivät ja haastoivat sekä ruumista että päätä, otin ne vastaan ilolla. Välillä kaikki tuntui liian vaikealta, mutta tieto lisääntyi hiljalleen ja se auttoi kasvamaan ja kehittymään. Valmentajat seurassa, tekniikkaleireillä ja koulutuksissa kertoivat miten tän lajin kanssa tulisi olla ja toimia. Pelikaverit auttoivat niin fyysisessä kuin taktisessakin kehittymisessä. Imin kaiken tiedon ja sovelsin sitä myös oheistreeniin. Oheistreeneistä en lintsannut edes lomilla. Kiersin punttisaleja ulkomailla. Selvitin etukäteen myös pyörän vuokrauspaikat ja kulutin lenkkitossuja rannalla. Mökillä hakkasin puita välillä oikealla kädellä välillä vasemmalla, ettei tule toispuoleista treeniä. Pääsin kentälle pelaamaan ja sain onnistumisen kokemuksia ja iloa.
Matkan varrella vedettiin mattoa jalkojen alta. Tuli loukkaantumisia. Menetin muun muassa kierukoita ja lihassäikeitä pala kerrallaan. Olin niistä vihainen. Olin surullinen ja pettynyt myös. Teki mieli vetää ovi perässä kiinni ja luovuttaa. Tuntui, että petin myös pelikaverit. Side lajiin oli kuitenkin vahva ja joka kerralla kiukku kesti vähemmän aikaa. Tajusin, että ei se ole lajin vika. Itse en antanut armoa itselleni, koska halusin täyttää kaikki ne vaatimukset, mitä olin asettanut. Raja yliyrittämisen ja riittävän punnerruksen välillä on häilyvä. En ole sitä vieläkään löytänyt. Jokaiselle urheilijalle ne myrskyt on arkipäivää.
Vuodet on muuttanut suhtautumista. Vaaleanpunaiset lasit on lentänyt taka-alalle ja suhtautuminen on muuttunut realistisemmaksi, mutta vahvemmaksi. Tälläkin hetkellä tiedän, että työtä riittää, eikä se lopu niin kauan kun lajin parissa työskentelee. Kunnioitan lajia vieläkin niin paljon, että etsin lomilla punttisalit ja mökillä lumikolan tai hiihtoladut. Mutta arvostan päivä päivältä enemmän sitä, mitä olen lajilta saanut. Se on kasvattanut ihmisenä ja pelaajana. Se on opettanut nöyryyttä ja työn tekoa. Se on rikastuttanut elämää ihanilla ihmisillä, joista osa säilyy tulevaisuudessakin. Se on opettanut yhteistyötä ja erilaisuuden sietämistä. Lajin kautta olen oppinut koordinoimaan liikkeitäni ja hallitsemaan lihaksistoani paremmin. Aikaisemmin mietin, mitä ihmettä teen, kun joskus joudun tästä kaikesta luopumaan. Sekin on selkiytynyt vuosien myötä kuin itsestään. Kaikki säilyy muistoissa niiden ihanien ihmisten kautta, jotka elämääni ovat jääneet.
<3
#9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti