Kolinaa ja kolhuja linjassa

Ai missä? No linjassa. Mikä se on? Ai linja? Häh, täh?

Kuten tämä insertti tähän tämän päiväiseen tarinaan kertookin, joskus linjassa kolisee. Kovaa. Päähän. Mutta se ei suinkaan ole koko totuus siitä mitä linjassa tehdään. Ei vaikkakin linjapelaaminen saattaa asiaan vihkiytymättömän mielestä näyttää suhteellisen brutaalilta painimiselta. Tai kuten mummoni sanoi, "Miksää siäl sillai tykkäät tapel?".

Oikeastihan linjapelaamisella on olennainen merkitys jenkkifutiksessa. Itse tykkään kutsua meitä linjamiehiä/-naisia portsareiksi, meikät päättää kuka tulee ja kuka menee ja that´s it. Linja ratkaisee pelin lopputuloksen, no more no less (saattaa olla puolueellinen näkemys tosin....).

Huonosti pelaava hyökkäyksen linja tekee keskushyökkääjän elämän todella ikäväksi. Varsin hyväkin joukkue voi kaatua huonosti pelaavaan linjaan. Toisaalta hyvin pelaava linja mahdollistaa upeat, pitkät juoksupelit ja antaa pelinrakentajalle aikaa heittää hienoja, tarkkoja heittoja. Silloin nämä jefukenttien starat l. hyökkäyksen pikkuihmiset pääsevät tekemään sydänhyppyjä ja röyhistelemään maalialueella onnistumisen merkiksi. Kyllä se hyvä blokki tietysti omaakin mieltä lämmittää.

Puolustuksen linjassa onnistuminen on melkein upeinta maailmassa. Pääset sulkemaan hyökkäyksen linjan tekemiä "muka-aukkoja" omalla liikkeelläsi ja ottamaan raivopäänä rynnivän keskushyökkääjän vastaan iloisen kolinan saattelemana. Aika mukavaa on myös kolata itsellesi nopeutta ja voimaa käytäen tie läpi hyökkäyksen linjan ja saalistaa pahaa aavistamaton pelikenttien prinsessa, vihollisjoukkueen pelinrakentaja hellään syleilyysi.

Linjapelaaminen on tietysti ensisijaisesti tiimityötä, mutta toisaalta siinä pääsee onnistumisten myötä tuulettamaan ja iloitsemaan omista hyvistä suorituksista. Linjassa puurretaan hiljaa, päättäväisesti ja läpi koko pitkän pelin, verta, hikeä ja kyyneleitä pelkäämättä. Tällä pelipaikalla iso ego ei auta, ainoa mikä auttaa on iso sydän joukkueen puolesta.

Tässä havainnollistavaa kuvaa perusmeingistä amerikanpoikien treeneistä:

Videossa suoritetaan ns. man-o-man/yksykkösiä, joissa puolustaja ja hyökkääjä ottavat mittaa toisistaan.

Eilinen GS DEMONS:n linjatreeni oli näytti suunnilleen samalta ja oli kuta kuinkin tällainen sisällöltään.

30 min kävellen heittosuojausta ja blokkeja läpi

15 min alkulämmittelyt ilman varusteita

70 min aiemmin opeteltua suojausta ja blokkeja täydellä kontaktilla läpi

Koko treenin kesto taukoineen ja pukemisineen 2 h. Tuli hiki.

GS DEMONS:in linjat ovat treenanneet koko talven kovaa ja keskittyneesti. Uusia pelaajia on ajettu sisään lajiin ja vanhat pelaajat ovat oppineet erinomaiselta valmennukselta paljon uutta. Mieliala tuntuu ryhmässä olevan todella korkea, kaikki keskittyvät ja tsemppaavat toisiaan ja ryhmähenki on vahva. Se onkin ainoa tapa, jolla linjasta hioutuu toisiansa lukeva, saumaton kokonaisuus. Uskon, että toukokuussa SM-sarjan alkaessa meillä on sellainen, hyvin yhteen pelaava, vahva, terve ja iloinen porukka pallon molemmilla puolilla. Toivottavasti linja saa myös useampia edustuspaikkoja MM-kisajoukkueeseen, se olisi meistä monelle unelmien täyttymys ja suuri ylpeyden aihe.

- Karkki

Vain tunturit puuttuivat.

Viikonloppu meni jälleen kerran töissä. Ei siinä mitään, mutta sunnuntaina pääkaupunkiseudulla vallinnut täydellinen talvisää teki töissä kököttämisen todella nihkeäksi. Onneksi olin aamulla päässyt töihin hyvissä ajoin noin klo. 6, joten pääsin irrottautumaan kolmen aikoihin ilman sen suurempia omantunnontuskia. 

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli vajaa aste. Ajaessani töistä kotiin ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Tämän parempaa hiihtosäätä ja tilaisuutta saa odottaa. Kiireesti kotiin ja hiihtovaatteet päälle. Espoon latujen sijaan suuntasin tänään Helsinkiin Paloheinän latuja testaamaan. Päästyäni perille totesin, että aurinko paistaa vielä jokusen tovin, joten ehdin hyvin napata viimeiset säteet ladulla. 

Menopelit valmiina matkaan.

Ei muuta kun menopelit jalkaan ja menoksi. Olin jättänyt sykemittarin kotiin, jotta hiihtämisestä ei olisi niin tavoitehakuista vaan voisin vain nauttia säästä ja hiihtämisestä. Katin kontit! Jokaisen edellä hiihtävän selkä on kuin saalis ja minä olen peto joka jahtaa sitä. Lenkin päätteeksi olin kuin uitettu koira ja viimeisin voimin laahustin autolle manaten hieman liian vahvaa kilpailuviettiäni. 

Jätetään ihmisten jahtaaminen hetkeksi. Olen aina mietiskellyt, missä pääkaupunkiseudulla asuvat ihmiset hiihtävät. Jossain niiden on hiihdettävä kun urheilukaupat pursuavat hiihtosuksia. Nyt tiedän vastauksen. Paloheinässä on aivan mielettömät baanat hiihdellä! Luistelijoita mahtuu menemään kolme rinnakkain ja perinteisen tahkoajille on kaksi latua suuntaansa. I'm impressed.

Ilta-aurinko ja Paloheinän baana.

Enää iltasella ei laduilla ollut ruuhkaa, joten sain painella kaikessa rauhassa. Paloheinästä löytyisi myös korkeuseroja, mutta valitsin tällä kertaa ladun, joka kulki pellolla. Maisemat olivat mukavat ja lumiset. Ihan äkkiä ei olisi arvannut, että hiihtelin Helsingissä. Kevyesti kumpuilevilla pelloilla oli pieniä nousuja ja pieniä laskuja, mutta pääsääntöisesti tasamaata. Tasamaahiihto tuo oman sävynsä, sillä koko matkassa ei ollut yhtään lepotaukoa tuovaa mäkeä. Jokainen metri oli ansaittava omalla työllä. Keli oli kuin lapin keväthangilla ja ladut yhtä hyvässä kunnossa kuin Ylläksellä. Hiihdon jälkeen kotona odotti lämmin sauna. Vain tunturit puuttuivat. 

-Sellu-

Omakustanneammattiurheilua

Jenkkifutareilla on miljoonia syitä miksi laji on maailman hienoin. Se on taktista ja fyysistä, vaatii kovuutta, nopeutta sekä pääkoppaa. Miksi jaksan treenata läpi talven jotta voin pelata kesällä alle kymmenen peliä? Siksi, että saan olla urheilija. Teini-ikäisenä ajattelin ettei minusta tullut ikinä  urheilijaa. Eräs lauantai-ilta Jyväskylässä muutti kuitenkin kaiken ja siitä eteenpäin olen saanut treenata kovaa kera huippu-valmentajien, jotka suunnittelevat treenit ja toteuttavat ne minuuttiaikataululla. Saan kilpailla maajoukkuetasolla, ja kuulla ylpeilyä suvun ainoasta MM-mitalistista. Niin, se mitali oli iso juttu, ensimmäisistä naisten MM-kisoista vuonna 2010. Vaikka laji on pieni, me saimme olla huippu-urheilijoita.

Keväällä karsittiin leirille kahden päivän Try Outseissa. Velodromilla oli jännittynyt tunnelma: mitenhän meni, mokasinko jotain. Muutaman joukkuekaverin kanssa oltiin ihan varmoja, ettei paikkaa joukkueessa tule. Seuraavalla viikolla päävalmentajalta sähköpostia – tervetuloa joukkueeseen. Jes! Siitä eteenpäin kesän odotusta ja tiukkaa treeniä seurajoukkueessa.

SM-sarja alkoi ja kisat unohtui hetkeksi koska kentällä tuli suoriutua hyvin rookiena uudessa seurajoukkueessa. Runkosarja pelattiin lähes loppuun, ja ennen juhannusta alkoi maajoukkuetauko. Pakattiin harttarit ja miljoona vaatekertaa, suuntana Eerikkilän valmistava leiri. Kolme päivää treeniä, ruokaa, luokkahuonetta, ruokaa ja treeniä. Treenien jälkeen palauttava uintireissu hyytävän kylmässä järvessä. Tätäkö se ammattiurheilu on? Kyllä, me oltiin omakustanneammattiurheilijoita.

Leirin viimeisien treenien jälkeen.

Uunituoreet peliasut ja leijona-tarroilla varustetut kypärät saapuivat leirin viimeiselle päivälle. ADT:n täditkin ilmestyivät kentänlaidalle kansioineen ja muutamat onnekkaat pääsivät kokemaan omakustanneammattiurheilun, ei niin mukavan puolen. Uniformu kainaloon ja kotiin viettämään sateista Juhannusta. Muut taisivat mökkeillä ja polttaa kokkoa, me parin joukkuekaverin kanssa pidettiin sadetta, saunottiin sähkösaunassa ja grillattiin makkaraa sähkögrillissä. Makkara meinasi juuttua kurkkuun kun jännitti niin kovin.

Vihdoin koitti matkapäivä, suunta kohti Viking Linen terminaalia. Tunnelma oli jopa niin jännittynyt että erään nimeltämainitsematoman pelaajan lompakko jäi Helsingissä seisovaan autoon, ja tuleva reissu piti pärjätä  lainarahoilla. Passi onneksi oli mukana koska luvassa olisi henkilöllisyyden tarkastaminen ennen otteluita.

Noin puolet joukkueesta valmentajineen aloitti matkan juhannuspäivänä. Ohjelmassa olisi majoittuminen ja kisojen avausottelun USA-Itävälta väijyminen. Majoittuminen oli muiden joukkueiden kanssa meren rannalla Lidingössä. Oli kuuma, meillä identtiset vapaa-ajanasut ja kisapassit kaulassa. Fiilis kuin oikealla urheilijalla.

Bussin odottelua

USA taisi kärsiä Jet Lagista, meitä nauratti rituaali ennen jokaista kick offia. ”Ei noi oo niin pahoja”, kuului varovasti monesta suusta. Taisi katsomoperspektiivi vähän valehdella myös pelaajien koon suhteen.

MM-tunnelmaa haistelemassa

Koko joukkue saatiin kasaan, yhteistreenit, ja pian oli jo Team Finlandin avausottelu Itävaltaa vastaan. Oli kuuma. Itävaltalaiset, kuten muutkin joukkueet, olivat meitä isompia. Meidän vahvuudet olivat hyvin opetelluissa peleissä ja varmasti myös nopeudessä. Vastustajan pelinrakentajaa itketti kesken pelin. Voitto! Mahtavaa! Parit kevyet treenit välipäivänä, ja valmistautumista videolta seuraavaa vastustajaa, suurta ja ”kaunista” USA:ta vastaan.

Helmets only -treenit pelien välissä

Pelipäivä numero kaksi, putkessa odotettiin esittelyjä team USA:n rinnalla. En muista siitä juuri muuta kuin puolustuksen esittelyn ja hurraavat Suomi-fanit. Oikeastaan en muista pelistä muuta kuin toivomusta sen loppumisesta. Selkäsauna lienee lähin sana kuvaamaan fiilistä. Tai no, kuvitelkaa n. 100kg nainen, joka penkkaa 140kg ja juoksee 40 jaardia alle 4,9, kantaa palloa linjan läpi ja törmää sinuun. Mitä tapahtuu? En muista, tilastoissa se näkyy taklauksena. Taklaus! Kuvitelkaa! Pelin jälkeen Team Usa:n Coach kehui meitä. Kiitos.

Ei ne niin pahoja...

Kohti pronssiottelua. Tiukka valmistautuminen, millainen maa se Saksa on? Joukkue on, yllätys yllätys, isompi kuin meidän Suomi. Myös heidän staffinsa taisi olla isompi kuin meidän koko delegaatio. Sivurajalla ruokahuolto pilkkoi hedelmiä pelaajille puoliajalla. Teimme omaa juttua. Katsotaan videota ja opetellaan tulevan vastustajan peruspelit. Sain avaimet käteen ja läksin varmoin fiiliksin pronssiotteluun. Kaikki osasi vastuunsa, tiesimme mitä saamme vastaan.

Pronssiottelu

Alku näytti hyvältä, hyökkäyksemme takoi pisteitä tauluun ja puolustus ei antanut mahdollisuuksia. Toisella puoliajalla ote lipsahti ja Saksa kuroi etumatkaa kiinni. Se ei riittänyt, vaan pallo nousi tuomarin pään yläpuolelle ja riemu repesi. Pronssiset mitalit kaulaan ja hymy korvissa hakemaan kaupasta ansaitusti iso purkki Ben & Jerry’s jäätelöä (vanilijaa valkosuklaajääkarhuilla). Finaalia katsellessa oltiin tyytyväisiä omaan suoritukseen, harmiteltiin kovaa lohkoa, ja toivottiin Kanadaa vastustajaksi tulevaisuudessa. Illalla rento grilli-ilta majapaikalla, varsinkin Saksalaiset ja Ruotsalaiset mielettömillä fiiliksillä. Eräs meidän joukkueen jäsen uskaltautui yhteiskuvaan saksalaisjätti Birgitin kanssa. Tämän jälkeen Birgit haki jotain meistä jopa tanssimaan. Team Finland sai fair play-palkinnon, sehän herätti hilpeyttä, varsinkin päävalmentajassa. Reiluina siirryimme ajoissa nukkumaan ja odottamaan oikeiden juhlien alkua, jotka starttasivat viimeistään laivayhtiön tarjoamien kuohuviinien jälkeen paluumatkalla.

Grillibileet by Team Germany

Pari päivää lomailua ja ihmettelyä pronssinen mitali kaulassa. Kisojen kertausta ystäville ja perheenjäsenille. Muutaman päivän jefutyhjiö täytti arjen. Toivoin kovasti että pääsen samaan rumbaan uudelleen. SM-sarja jatkui treenien jälkeen, kohti finaalia altavastaajana koska runkosarjapelissä oli tullut kuokkaan. Finaali venyi hyökkäyskilpailuun, ja kun mestaruuden ratkaiseva taklaus tapahtui, oli fiilis aika käsittämätön. Vuosi 2010 oli siis aikamoinen.

Nyt vuonna 2013 kolmen vuoden odotus ja epävarmuus MM-kisojen kohtalosta on ohi. Talvi on treenattu paremmin kuin koskaan. Vaikka vuosia kertynyt mittariin enemmän kuin keskiverto-palloilijalla, on motivaatio edelleen korkealla, ja kroppa toimii melkein kuin parikymppisellä. Okei, omakustanneammattiurheilijan leiriviikonlopuista toipuminen kestää pari päivää pidempään. Seuraavana etappina kuitenkin kauan odotettu karsintaleiri, joka on projektin taitekohta. Rahaa on kerätty koko talvi säästöön kattamaan pelaajille koituvat kulut ja toivottavasti huhtikuussa selviää, pääsenkö maistelemaan lisää huippu-urheilijan elämää.

Kelmi #41 / #43

MM-pronssiottelun tunnelmia

Kuvat pelaajien kotialbumeista, kiitos Petra, Satu ja Henkka!

Norsu posliinikaupassa.

Back in business!

Koko edellisen viikon iltavuorojen ajan odottelin seuraavan viikon aamuvuoroja. Kuten ei elämässä yleensäkään, ei tässäkään tapauksessa kaikki mennyt kuin kuuluisassa Strömsössä. Aamuvuorot vaihtuivat yövuoroksi. Periaatteessa tällä vaihdoksella ei ole merkitystä, koska yövuoro ei estä osallistumistani joukkueen treeneihin. On suorastaan hupaisaa kun joukkuekaverit kertovat kuinka väsyneitä ovat päivän töistä ja itse olen juuri nauttinut aamupalan :). Yövuorot sekoittavat omatoimisen harjoittelun rytmin, koska on ihan päivästä kiinni milloin korvienväli on siinä kunnossa, että voi lähteä punttisalille. Koskaan et tiedä onko hyvä treeniaika klo 14 vai kenties klo 20.

Maanantaina meillä oli stadikan salissa WR/DB -ryhmän treenit ja hyvät sellaiset olivatkin. Nokkelimmat lukijat ihmettelevät, että mitä ihmettä Sellu tekee WR/DB -ryhmän treeneissä. Siellä olen kuitenkin käynyt koko talven. Kaikkien pelaamieni vuosien aikana olen ollut siinä uskossa, että pallosilmässäni on jenkkifutksen mentävä aukko. Pallot kun ovat yleensä kimpoilleet pois hyppysistäni, aivan kuin hanskoissani ja pallossa olisi samanapaiset magneetit. Nyt olen kuitenkin saanut koko talven, kaikessa rauhassa, ottaa tuntumaa pallon kiinniottamiseen, ja kas kummaa, yhä useampi heitto alkaa jäämään hyppysiin.

Olo WR treeneissä on kuin Liisalla ihmemaassa. Okei, joku voisi myös heittää vertauksen norsusta posliinikaupassa. Molemmat ovat osaltaan totta. Kokoni ja olemukseni puolesta kuuluisin ihan muuhun ryhmään. Tämä uusi ja ihmeellinen maailma on kuitenkin niin kiehtova, että haluan tutustua siihen lisää, ja ottaa siitä niskalenkin ennen kesää. Pallosilmän ja "käsien" parantuminen tuskin minua lämmittää kesällä kun rymyän puolustuksen linjassa, mutta ei haitta.

Tiistain Talin treeneissä näkyi selvästi, että kyse oli Etelä-Suomen hiihtolomaviikosta. Treenit vedettiin hieman vajaalla miehityksellä, mutta se ei tahtiin eikä laatuun vaikuttanut. Alkuun tutut blokinpoistot ja taklaukset. Sen jälkeen jakauduttiin pelipaikkakohtaisiin ryhmiin. Kyllä oli jengillä naurussa pitelemistä kun RB -ryhmän koko selvisi. Olin ihan yksin. Onneksi linebackerit ottivat mielellään yhden lisää joukkoonsa ja näin saatiin minulle hieman mielekkäämpi treeni.

Oli kyllä kiva tehdä LB hommia piiiitkän tauon jälkeen. Oikein kun muistelen, niin en ole ollut LB treeneissä sitten kesän 2010 MM-kisojen. Niin se aika vain kulkee. Valmentaja on vaihtunut, mutta hänen suustaan tulevat kommentit olivat kovin tuttuja, "Saiskos napsun verran alemmas?" tai "Pää ylös!". Tuo alhaalla juokseminen ja alas taklaaminen eivät ole ainoastaan minun ongelmana, mutta miten on mahdollista, ettei ihminen ole oppinut kumpaakaan kohta kuuden vuoden aikana? En heitä vielä kirvestä kaivoon niidenkään suhteen, koska olenhan oppinut ottamaan palloakin kiinni, joten kai nuokin vielä joskus onnistuvat. Se jää nähtäväksi.

Seiska-seiska

Tästä viikko jatkuu punttisalin merkeissä. Jos jonain päivänä ei nukuta kovin pitkään, niin aion käydä hiihtämässä. Luit aivan oikein, hiihtämässä. Edellisestä hiihtolenkistä on jo aivan liian pitkään. Maastohiihto on varsin kelpo tapa rääkätä itsensä kuoliaaksi. Edellä hiihtävä on aina saatava kiinni ja heti on päästävä ohi. Parin tunnin lenkin jälkeen on aika hapokas olo. Hiihtäessä saa myös aimo annoksen raitista ilmaa, mikä on hyvä juttu koska muuten kaikki treenaamiseni painottuu sisätiloihin. Yhtään en pistäisi pahakseni jos hiihtolenkkipäivänä paistaisi vielä aurinkokin.

-Sellu-

PS. 9 viikkoa maajoukkueen karsintaleirille ja 18 viikkoa kisoihin.

Pahuksen iltavuorot

Eilen se taas alkoi, iltavuoroviikko.

Kaikki vuorotöitä tekevät sen tietävät, iltavuoro on sieltä ja syvältä. Yksi iltavuoro silloin tällöin ei vielä kaada maailmaa, mutta viisi putkeen on jo todella harmillista. Iltavuorot tuhoavat täysin sosiaalisen elämän, koska kaikki tavalliset ihmiset ovat töissä silloin kun sinulla olisi aikaa tehdä jotain. Aamuisin et saa seuraa mihinkään, vaikka jostain onnistuisitkin löytämään jotain tekemistä. Perjantaina töihin mennessäsi katsot kun ihmiset kiiruhtavat viikonlopun viettoon ja itselläsi on vielä kokonainen vuoro edessä. Onneksi nykyisin monet TV-ohjelmat näkee netistä. Pysyy sentään niiden juonessa kiinni :)

Joukkuelajia harrastavalle iltavuoro tuo tullessaan vielä uuden ulottuvuuden. Yhteiset treenit ovat poikkeuksetta iltaisin. Tietysti, koska silloin on normaaleilla ihmisillä vapaata. Minulla on karkeasti joka toinen viikko iltavuoroa (viiden viikon sykliin mahtuu kaksi iltavuoroviikkoa). Tämä tarkoittaa sitä, että olen poissa yhteisistä treeneistä kaksi viikkoa viidestä. Ilman sairaspoissaolojakin osallistumiseni treeneihin on vain 60 %. Kun olen treeneissä, on minun pakko ottaa jokaisesta suorituksesta irti kaikki mahdollinen. Mainitsemallani osallistumisprosentilla ei kertakaikkiaan ole varaa missata yhtään suoritusta. Osan yhteisistä treeneistä voin korvata omilla treeniellä peilin edessä, mutta suurinta osaa ei pysty korvaamaan millään. Peiliä ei voi taklata, eikä se koskaan yritä blokata minua. Eikä itsenäisesti tehtyjä tekniikkaharjoituksia kukaan ole katsomassa ja antamassa palautetta huonosta suorituksesta. Peilin edessä treenaaminen vaatiikin melkoista itsekriittisyyttä. Se ei tosin ole koskaan ollut minulle ongelma.

Kuulostaako haastavalta? Voin kokemuksesta kertoa, että sitä se on. Elämä on kuitenkin täynnä valintoja. Aikanaan itse tein valinnan tulla pääkaupunkiseudulle töihin, jotta saisin parempaa valmennusta. Saamani työ sattui olemaan vuorotyö, mutta sen asian kanssa oli vaan elettävä ja on elettävä edelleen. Saan kuitenkin treenata huippuvalmennuksessa ja se jos mikä on tärkeää.

Möykky juoksee.
(C) Satu Arponen

Ei kutenkaan niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Iltavuoroviikoilla voi keskittyä salilla treenaamiseen. Saa myös treenata rauhassa, sillä aamupäivällä ei ole tunkua saleilla. Ei tarvi tehdä sarjojaan kenenkään muun sarjojen välissä, eikä tarvi jatkuvasti kuunnella kysymystä "onko sulla vielä paljon kesken?". Voin ihan rauhassa käyttää useampaakin suorituspaikkaa samanaikaisesti kenenkään siitä häiriintymättä. Salilla olevat eläkeläiset ja kotiäidit Kodin kuvalehtineen eivät raa'an raudan osastolle eksy. Korkeintaan ihmettelemään, että mikäs se siellä ähisee.

Juoksurataakaan ei aamuisin tarvitse jakaa yleisurheilijoiden ja maratoonareiden kanssa. Ei ole kerta eikä kaksi, kun minua on illalla juoksutreeniä tehdessäni tuijotettu kuin vierasta sikaa. Myönnettäköön, että tällainen satakiloinen möykky tekemässä 40 yd:n vetoja on koominen näky. Varsinkin kun vierellä pinkoo joku yleisurheilija langanlaihojen jalkojensa kanssa.


Nyt kello alkaa olemaan sen verran, että aamupala on syöty ja on taas aika heittää treenikassi olalle ja lähteä salille. Tänään vuorossa maastavetoa oheisliikkeineen. Mave, heti kyykkäämisen jälkeen maailman toiseksi paras liike. Treenin jälkeen töihin ja vähän puolenyön jälkeen kotiin jokunen tunti unta ja taas treenaamaan. That's my life.

-Sellu-

Kuka kyykkää tykimmin?

Leppoisaa lauantaita voi viettää esimerkiksi jalkapuntin merkeissä. RB/DL Elina Seppälän voimatreeniin kuului mm. tämä 5 x 105kg sarja:

Mitä veikkaatte, mikä on Sellun ykkösmaksimi huhtikuun testeissä? Kommenttiosaan tismalleen oikein vastanneiden kesken arvotaan Demons-tuubihuivi! :)

t. Kateellinen kaima Kellu

Mistä on suomalainen jenkkifutari tehty?

Aivan kuten tavallinen ihminenkin, koostuu jenkkifutari biljoonista atomeista mm. hiilestä, vedystä, typestä ja rikistä, mutta ei mennä tähän kemian puoleen sen tarkemmin. :)

GS Demons.
(c) Satu Arponen

Toisin kuin moniin muihin lajeihin, jenkkifutiksen pariin suomalaiset tytöt eivät tule ala-asteikäisinä ja jatka samaa harrastusta läpi ikäkausien. Suomessa tämä laji on vielä niin nuori ja tuntematon, ettei varteenotettavaa tyttöjen junjoritoimintaa vielä ole olemassa. Toki maastamme löytyy muutamia nuoria tulevaisuudentoivoja, mutta he treenaavat ja pelaavat poikien kanssa. Toivottavasti tulevan kesän MM-kilpailut kasvattavat lajin näkyvyyttä ja sen mukana kiinostusta, että saataisiin junjoritoiminta kunnolla käyntiin myös tytöille.

Junioritoiminnan puuttumisesta johtuen nykyisillä pelaajilla on hyvin kirjava tausta. Jenkkifutisjoukkueesta löytyy monen eri lajin entisiä harrastajia. Löytyy voimistelijoita, jalkapalloilijoita, jääkiekkoilijoita, alppihiihtäjiä ja golffareita, nämä vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tämä tuo mukanaan mielenkiintoisen kattauksen erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä. Lajin harrastajia ei todellakaan ole veistetty yhdestä puusta, ja se jos mikä on hyvä juttu. Kaikille yhteistä on kuitenkin urheilullisuus.

Näiden taustatietojen pohjalta pääsen itse otsikon aiheeseen. Mistä on suomalainen jenkkifutari tehty? Vuoden 2010 MM-kilpailuissa selvisi, että suomalaiset ovat kilpasiskoihin verrattuna paljon pienempiä. Häviämme kokotilastoissa jopa rakkaalle länsinaapurillemme.

Suomalaisen ja saksalaisen kokoeroa.

Puuttuvan koon korvaa kuitenkin tinkimätön asenne ja jo äsken mainitsemani urheilullisuus. Tinkimättömällä asenteella tarkoitan sitä, että treenit painetaan täysillä ja niin itseltä kuin kaverilta vaaditaan paljon. Urheilullisuus onkin jo hieman hankalampi käsitteenä. Millainen ihminen on urheilullinen? Jokaisella ihmisellä on siitä oma käsitys. Unohdetaan kaikki ulkonäköseikat, niille on ihan omat palstansa. Urheilullisuudella ajan takaa sitoutumista lajiin, halua treenata paljon ja tulla näin paremmaksi, sekä kykyä omaksua asioita nopeasti ja pystyä suorittamaan niitä kentällä (hyvinkin lyhyellä varoitusajalla).

Amerikkalainen jalkapallo vaatii voimaa, nopeutta ja omanlaistaan kestävyyttä. Voima-nopeus -suhde vaihtelee pelipaikkakohtaisesti linjamiehet ovat usein vahvoja, mutta eivät niin nopeita kun taas laitahyökkääjät ovat nopeita, mutta eivät niin vahvoja. Tietysti näissäkin poikkeus vahvistaa säännön, joskus laitahyökkääjien tontille saattaa päästä vähän suurempia ja vahvempiakin pelaajia. Voiman ja nopeusominaisuuksien kehittämiseen kuluu vuodessa todella paljon treenitunteja. On oltava vastustajaa vahvempi ja nopeampi jos haluaa voittaa.

Yhtälailla jenkkifutis vaatii pelaajilta myös älykkyyttä. En tarkoita sitä, että kaikkien tulisi olla Einsteineja, mutta peli on hyvin taktinen. Pelaajien on pystyttävä omaksumaan mieletön määrä erilaisia taktisia koukeroita ja osattava soveltaa niitä pelin aikana muuttuvissa tilanteissa. Lajia ei turhaan kutsuta nurmikenttien shakiksi. Jenkkifutis on joukkuelaji, jossa jokaisen yksilön suoritus on pelin onnistumisen kannalta tärkeää. Pelin luonne on niin kovin erilainen verrattuna esim. eurooppalaiseen jalkapalloon tai salibandyyn. Esimerkiksi se, että kerrallaan kentällä on joko hyökkäys tai puolustus. Hyökätessä tarvitaan kaikkien panos, että peli onnistuisi, jokaisen blokin on osuttava kohdalleen jotta juoksupelillä päästään eteenpäin. Puolustaessa ei kukaan voi sluibailla tai varmasti omissa soi. Kaikkien on oltava joka hetki täysillä mukana tekemisessä tai pelistä ei tule mitään.

Kaikilla meillä on siviiliammatti joka on hoidettava. Tämän päälle vielä treenit ja talkoot. Ei siinä viikkoon jää montaa ylimääräistä tuntia. Talven treenivuorot ovat aina päivän viimeisenä, loppuen yleensä illalla kymmenen jälkeen. Seuraavana aamuna laahustetaan silmät ristissä töihin kun kroppa on rauhoittunut vasta paljon jälkeen puolenyön. Jos hyvin käy niin työpäivän jälkeen ehtii nukkua lyhyet päiväunet ennen salitreeniä, tai sitten ei.

Jenkkifutari on myös varustettu vahvalla talkoohengellä. Joukkueen pyörittäminen vaatii melkoisesti rahaa ja lähes tulkoon kaikki siitä on tehtävä talkoilla. Lajin pienen medianäkyvyyden vuoksi sponsoritulot ovat vähäisiä. Joululahjapaketointia, järjestyksenvalvontaa, lipunmyyntiä ja vaikka minkälaista muuta.

Milla ja Teea pelastamassa joulua.

Sosiaalisuuttakin vaaditaan. Joukkueeseen kuuluu paljon ihmisiä, pelaajien lisäksi on valmentajat ja huoltojoukot. Heidän kanssa vietetään viikossa lukematon määrä tunteja niin treenien kuin vapaa-ajan merkeissä. Joukkuekaverit ovat kuin perhettä. Heidän kanssaan käydään läpi elämän suuria ja pienempiäkin asioita ja koetaan yhdessä onnen hetkiä ja tietysti myös niitä vähemmän onnellisia tappion hetkiä.

(c) Satu Arponen

Tämän kaiken kuitenkin jaksaa, kun ympärillä on maailman parhaita tyyppejä.

-Sellu-

"Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi."

Otsikon sanoin alkaa Väinö Linnan kuuluisa teos Täällä Pohjantähden alla. Tässä tapauksessa ei ole tarkoitus kirjoittaa suomen kirjallisuushistoriaan jäävää teosta, vaan erilaisia tekstejä Demons-naisten matkalta, ensin MM-kisajoukkueeseen, ja sen jälkeen joukkueeseen valittujen osalta matkalta kohti kotikisoja.

Blogissa tulee vierailemaan useampikin MM-kisajoukkueeseen pyrkivä demonitar ja tekstit tulevat käsittelemään elämää jenkkifutiksen parissa muutenkin kun treenien osalta. Ajatuksena on levittää suurempaan tietoisuuteen mitä kaikkea tapahtuu matkalla kohti suurta päämäärää. 

Taival kisoihin ei varmasti tule olemaan yhtä raskas kuin Koskelalla Väinö Linnan romaanissa, mutta sen kuinka raskas se on ja mitä se pitää sisällään tiedät, kun pysyt matkassamme kisoihin asti.

Kuvassa vuoden 2010 MM-pronssimitalistit.

-Sellu-