Omakustanneammattiurheilua

Jenkkifutareilla on miljoonia syitä miksi laji on maailman hienoin. Se on taktista ja fyysistä, vaatii kovuutta, nopeutta sekä pääkoppaa. Miksi jaksan treenata läpi talven jotta voin pelata kesällä alle kymmenen peliä? Siksi, että saan olla urheilija. Teini-ikäisenä ajattelin ettei minusta tullut ikinä  urheilijaa. Eräs lauantai-ilta Jyväskylässä muutti kuitenkin kaiken ja siitä eteenpäin olen saanut treenata kovaa kera huippu-valmentajien, jotka suunnittelevat treenit ja toteuttavat ne minuuttiaikataululla. Saan kilpailla maajoukkuetasolla, ja kuulla ylpeilyä suvun ainoasta MM-mitalistista. Niin, se mitali oli iso juttu, ensimmäisistä naisten MM-kisoista vuonna 2010. Vaikka laji on pieni, me saimme olla huippu-urheilijoita.

Keväällä karsittiin leirille kahden päivän Try Outseissa. Velodromilla oli jännittynyt tunnelma: mitenhän meni, mokasinko jotain. Muutaman joukkuekaverin kanssa oltiin ihan varmoja, ettei paikkaa joukkueessa tule. Seuraavalla viikolla päävalmentajalta sähköpostia – tervetuloa joukkueeseen. Jes! Siitä eteenpäin kesän odotusta ja tiukkaa treeniä seurajoukkueessa.

SM-sarja alkoi ja kisat unohtui hetkeksi koska kentällä tuli suoriutua hyvin rookiena uudessa seurajoukkueessa. Runkosarja pelattiin lähes loppuun, ja ennen juhannusta alkoi maajoukkuetauko. Pakattiin harttarit ja miljoona vaatekertaa, suuntana Eerikkilän valmistava leiri. Kolme päivää treeniä, ruokaa, luokkahuonetta, ruokaa ja treeniä. Treenien jälkeen palauttava uintireissu hyytävän kylmässä järvessä. Tätäkö se ammattiurheilu on? Kyllä, me oltiin omakustanneammattiurheilijoita.

Leirin viimeisien treenien jälkeen.

Uunituoreet peliasut ja leijona-tarroilla varustetut kypärät saapuivat leirin viimeiselle päivälle. ADT:n täditkin ilmestyivät kentänlaidalle kansioineen ja muutamat onnekkaat pääsivät kokemaan omakustanneammattiurheilun, ei niin mukavan puolen. Uniformu kainaloon ja kotiin viettämään sateista Juhannusta. Muut taisivat mökkeillä ja polttaa kokkoa, me parin joukkuekaverin kanssa pidettiin sadetta, saunottiin sähkösaunassa ja grillattiin makkaraa sähkögrillissä. Makkara meinasi juuttua kurkkuun kun jännitti niin kovin.

Vihdoin koitti matkapäivä, suunta kohti Viking Linen terminaalia. Tunnelma oli jopa niin jännittynyt että erään nimeltämainitsematoman pelaajan lompakko jäi Helsingissä seisovaan autoon, ja tuleva reissu piti pärjätä  lainarahoilla. Passi onneksi oli mukana koska luvassa olisi henkilöllisyyden tarkastaminen ennen otteluita.

Noin puolet joukkueesta valmentajineen aloitti matkan juhannuspäivänä. Ohjelmassa olisi majoittuminen ja kisojen avausottelun USA-Itävälta väijyminen. Majoittuminen oli muiden joukkueiden kanssa meren rannalla Lidingössä. Oli kuuma, meillä identtiset vapaa-ajanasut ja kisapassit kaulassa. Fiilis kuin oikealla urheilijalla.

Bussin odottelua

USA taisi kärsiä Jet Lagista, meitä nauratti rituaali ennen jokaista kick offia. ”Ei noi oo niin pahoja”, kuului varovasti monesta suusta. Taisi katsomoperspektiivi vähän valehdella myös pelaajien koon suhteen.

MM-tunnelmaa haistelemassa

Koko joukkue saatiin kasaan, yhteistreenit, ja pian oli jo Team Finlandin avausottelu Itävaltaa vastaan. Oli kuuma. Itävaltalaiset, kuten muutkin joukkueet, olivat meitä isompia. Meidän vahvuudet olivat hyvin opetelluissa peleissä ja varmasti myös nopeudessä. Vastustajan pelinrakentajaa itketti kesken pelin. Voitto! Mahtavaa! Parit kevyet treenit välipäivänä, ja valmistautumista videolta seuraavaa vastustajaa, suurta ja ”kaunista” USA:ta vastaan.

Helmets only -treenit pelien välissä

Pelipäivä numero kaksi, putkessa odotettiin esittelyjä team USA:n rinnalla. En muista siitä juuri muuta kuin puolustuksen esittelyn ja hurraavat Suomi-fanit. Oikeastaan en muista pelistä muuta kuin toivomusta sen loppumisesta. Selkäsauna lienee lähin sana kuvaamaan fiilistä. Tai no, kuvitelkaa n. 100kg nainen, joka penkkaa 140kg ja juoksee 40 jaardia alle 4,9, kantaa palloa linjan läpi ja törmää sinuun. Mitä tapahtuu? En muista, tilastoissa se näkyy taklauksena. Taklaus! Kuvitelkaa! Pelin jälkeen Team Usa:n Coach kehui meitä. Kiitos.

Ei ne niin pahoja...

Kohti pronssiottelua. Tiukka valmistautuminen, millainen maa se Saksa on? Joukkue on, yllätys yllätys, isompi kuin meidän Suomi. Myös heidän staffinsa taisi olla isompi kuin meidän koko delegaatio. Sivurajalla ruokahuolto pilkkoi hedelmiä pelaajille puoliajalla. Teimme omaa juttua. Katsotaan videota ja opetellaan tulevan vastustajan peruspelit. Sain avaimet käteen ja läksin varmoin fiiliksin pronssiotteluun. Kaikki osasi vastuunsa, tiesimme mitä saamme vastaan.

Pronssiottelu

Alku näytti hyvältä, hyökkäyksemme takoi pisteitä tauluun ja puolustus ei antanut mahdollisuuksia. Toisella puoliajalla ote lipsahti ja Saksa kuroi etumatkaa kiinni. Se ei riittänyt, vaan pallo nousi tuomarin pään yläpuolelle ja riemu repesi. Pronssiset mitalit kaulaan ja hymy korvissa hakemaan kaupasta ansaitusti iso purkki Ben & Jerry’s jäätelöä (vanilijaa valkosuklaajääkarhuilla). Finaalia katsellessa oltiin tyytyväisiä omaan suoritukseen, harmiteltiin kovaa lohkoa, ja toivottiin Kanadaa vastustajaksi tulevaisuudessa. Illalla rento grilli-ilta majapaikalla, varsinkin Saksalaiset ja Ruotsalaiset mielettömillä fiiliksillä. Eräs meidän joukkueen jäsen uskaltautui yhteiskuvaan saksalaisjätti Birgitin kanssa. Tämän jälkeen Birgit haki jotain meistä jopa tanssimaan. Team Finland sai fair play-palkinnon, sehän herätti hilpeyttä, varsinkin päävalmentajassa. Reiluina siirryimme ajoissa nukkumaan ja odottamaan oikeiden juhlien alkua, jotka starttasivat viimeistään laivayhtiön tarjoamien kuohuviinien jälkeen paluumatkalla.

Grillibileet by Team Germany

Pari päivää lomailua ja ihmettelyä pronssinen mitali kaulassa. Kisojen kertausta ystäville ja perheenjäsenille. Muutaman päivän jefutyhjiö täytti arjen. Toivoin kovasti että pääsen samaan rumbaan uudelleen. SM-sarja jatkui treenien jälkeen, kohti finaalia altavastaajana koska runkosarjapelissä oli tullut kuokkaan. Finaali venyi hyökkäyskilpailuun, ja kun mestaruuden ratkaiseva taklaus tapahtui, oli fiilis aika käsittämätön. Vuosi 2010 oli siis aikamoinen.

Nyt vuonna 2013 kolmen vuoden odotus ja epävarmuus MM-kisojen kohtalosta on ohi. Talvi on treenattu paremmin kuin koskaan. Vaikka vuosia kertynyt mittariin enemmän kuin keskiverto-palloilijalla, on motivaatio edelleen korkealla, ja kroppa toimii melkein kuin parikymppisellä. Okei, omakustanneammattiurheilijan leiriviikonlopuista toipuminen kestää pari päivää pidempään. Seuraavana etappina kuitenkin kauan odotettu karsintaleiri, joka on projektin taitekohta. Rahaa on kerätty koko talvi säästöön kattamaan pelaajille koituvat kulut ja toivottavasti huhtikuussa selviää, pääsenkö maistelemaan lisää huippu-urheilijan elämää.

Kelmi #41 / #43

MM-pronssiottelun tunnelmia

Kuvat pelaajien kotialbumeista, kiitos Petra, Satu ja Henkka!